Mikkelillä ja Etelä-Savon hyvinvointialueella on jotain yhteistä: vakava työvoimapula. Se vaivaa eritoten hoito- ja kasvatusaloja – “sattumoisin” niitä naisvaltaisia. 

Jo nyt monet päiväkodit, terveysasemat ja hoivayksiköt joutuvat turvautumaan vuokrahenkilöstöön tai jopa pistämään ovensa säppiin. Henkilöstön eläköityminen syventänee kriisiä entisestään, sillä entistä harvempi haluaa kouluttautua kyseisille aloille.

Seuraavalla valtuustokaudella sekä Mikkelin että Eloisan täytyy kasvattaa hoito-, ja kasvatushenkilökunnan määrää, palkkatasoa ja viihtyvyyttä. Päättäjillä pitää olla rohkeutta testata myös työajan lyhentämistä palkansaajan ansiotasoa tiputtamatta.

Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta tiedättekö, mikä on vielä hurjempaa? Se, että ahdistus, stressihäiriöt ja uniongelmat ovat yleistyneet julkisen sektorin henkilöstön keskuudessa jo vuosikymmenen ajan (Keva 2024). Tai se, että kyselytutkimukseen vastanneista Tehyn jäsenistä vain 28 % uskoo jaksavansa hoitoalalla työuransa loppuun saakka.

Työelämän vaatimusten inhimillistäminen voisi mahdollistaa työnteon myös niille tuhansille osatyökykyisille (Yle 2021), jotka ovat tällä hetkellä vastentahtoisesti työelämän ulkopuolella. Monet heistä kärvistelevät toimeentulotuella tai osallistuvat näennäisesti kuntouttavaan toimintaan, vaikka he eivät tarvitsisi kuntoutusta vaan osaamistaan vastaavia tehtäviä.

Panostukset julkisen sektorin henkilöstöön ovat panostuksia koko hyvinvointivaltion kriisinkestävyyteen, ostovoimaan ja kustannustehokkuuteen. On halvempaa ennaltaehkäistä sosiaalisia ongelmia nyt kuin maksaa niistä moninkertainen hinta muutaman vuoden päästä.

Tulevina vuosina päätetään siitä, onko nykyisen kaltaista hyvinvointivaltiota ja palvelulupausta edes olemassa 2040-luvulle tultaessa. Jos viimeinen ehtii sammuttaa valot, niitä ei noin vain sytytetä uudestaan.