Kun valtio alirahoittaa sote-palveluita, kulut valuvat muiden maksettavaksi. Kunnat velkaantuvat paikatessaan sote-uudistuksen aiheuttamia tulonmenetyksiä ja torjuessaan kasvavaa pahoinvointia, pienet yritykset menevät kumoon hyvinvointialueiden leikatessa ostopalveluitaan ja suosiessa suuryrityksiä “tehokkuuden” nimissä, ja varakkaat ihmiset hankkivat yhä kalliimpia vakuutuksia itsensä ja perheensä suojaksi.

Kaikkein kalleimman hinnan maksavat he, jotka maksavat leikkauksista terveydellään. Ne ihmiset, jotka eivät yksinkertaisesti voi hakeutua hoitoon koska hinta on liian korkea tai jonot liian pitkät.

Tämän systeemin liimaa on luottamus, ja se jos joku on nyt koetuksella. Hyvinvointialueiden rahoituksen riittämättömyys on saanut suomalaisten keskuudessa aikaan monenlaisia jakolinjoja.

Eläkeläiset vastaan nuoret. Kaupungit vastaan maaseutu. Alueet vastaan kunnat ja kunnat vastaan kunnat. Länsi vastaan itä.

Minä katson maailmaa 25-vuotiaan mikkeliläisen silmin ja ajattelen, että meidän ei missään nimessä kannata käyttää energiaamme toisten alueiden kadehtimiseen vaan vaatia yhdessä oikeudenmukaisempaa sote-rahoitusta. Todellinen vastuksemme löytyy tuolta eduskunnasta, hallituksen huoneesta.

Minä haluan päästä ajoissa nuorisopsykiatrian palveluiden piiriin Mikkelissä mutta samaa toivon ikätovereilleni Savonlinnassa, Lappeenrannassa, Turussa ja Tampereella. Kaikkialla Suomessa. Haluan, että isovanhempieni ikäpolvi saa tarvitsemaansa hoivaa, lapsiperheet varhaista tukea ja helsinkiläiset jatkossakin maksutta terveyskeskukseen. Se ei olisi minulta pois, jos sote-palvelut rahoitettaisiin oikeudenmukaisesti.

Hyvinvointialueiden nykyistä rahoitusmallia ei voi sanoa edes nollasummapeliksi vaan pikemmin miinussummapeliksi. Kun yksi alue leikkaa menojaan, summaa ei jaeta muiden alueiden kesken vaan se vähennetään koko sote-budjetista.

Tämän lisäksi hallitus pakottaa hyvinvointialueet kattamaan alijäämänsä aikataululla, joka ei yksinkertaisesti mahdollista vaikutusarvioihin perustuvaa päätöksentekoa.

Kuvitelkaa, jos yritykselle myönnettäisiin 70 miljoonaa euroa lainaa ja annettaisiin neljä vuotta maksuaikaa. Kuka hullu siihen suostuisi? Ja hyvinvointialue EI edes ole mikään yritys vaan hyvinvointivaltion kivijalka.

Minun Suomeni on sellainen, jossa sote ei ole bisnestä alkuunkaan.
Silti on selvää, että julkiset panostukset hoitoon ja hoivaan ovat investointeja talouteen. Ne vähentävät pahoinvoinnista koituvia kustannuksia, vahvistavat ihmisten mahdollisuuksia osallistua työelämään ja helpottavat sote-henkilökunnan saamista sitten parin vuoden päästä, kun iso osa nykyisistä sote-ammattilaisista on eläköitynyt.

Juuri tuleva työvoimapula pelottaa minua eniten.

Minä en anna anteeksi, jos kymmenen vuoden päästä omat lapseni tai vanhempani eivät saa tarvitsemaansa hoitoa siksi että Petteri Orpon hallitukselle oli tärkeämpää suoltaa rahaa yksityisille terveysjäteille tai alentaa oluen verotusta kuin pitää huolta ihmisistä kaikkialla Suomessa.

Kuvassa kanssani vasemmistoliiton varapuheenjohtaja ja varsinaissuomalainen valtuutettu Otto Bruun sekä eteläkarjalaiset valtuutetut Emilia Hiiri ja Sara Backman.