Kuva on Sambiasta, jossa asuin vuonna 2024. Sambiassa sorvattiin tuolloin uutta kaivoslakia eli asetettiin uusia ehtoja, joita monikansallisten kaivosyhtiöiden tuli noudattaa jos ne mielivät louhimaan maasta mineraaleja.
Ison-Britannian kolonisoima Sambia on yksi maista, joita globaali talousjärjestelmä kohtelee kaikkein epäreiluimmin. Taloudellinen liikkumavara on todella vähäistä, kun rahaa palaa enemmän lainojen korkoihin kuin terveydenhuoltoon.
Miten siis on mahdollista, että Sambialla on rohkeutta asettaa ehtoja suuryhtiöille, mutta vakaavaraisella Suomella muka ei?
Oikeasti on Suomen velvollisuus varjella metsiämme ja vesistöjämme. Sitä velvollisuutta me laiminlyömme törkeästi, kun annamme rakentaa datakeskuksia maallemme lähes ehdoitta.
Datakeskukset eivät edistä vihreää siirtymää tai kestävää kehitystä. Yhteiskunnan kriittisin tehtävä juuri nyt on vähentää energian kulutusta eikä lisätä sitä. Vaikka datakeskuksia varten tuotettava energia olisi uusiutuvaa, sen rakentaminen ja ylläpito kuluttaa luonnonvaroja – usein myös fossiilisia.
Ymmärrän tietysti kuntia, jotka kisuttelevat datakeskuksia isojen talousvaikeuksien keskellä. Ne paineet ovat hyvin tiedossa myös datakeskuksia rakentavilla firmoilla, jolla on jo kokonsa puolesta aivan massiivinen etulyöntiasema suhteessa neuvottelukumppaniinsa.
Kun kansallista koordinaatiota ei ole, päätös datakeskusten sijoittelusta on kuntien viranhaltijoilla tai korkeintaan hallituksilla. Valtuusto päättää vain kaavamuutoksista, jos sellaisia edes tarvitaan.
Vaikka kotikaupunkini Mikkeli on harva se päivä uutisissa datakeskusten takia, on asiaa käsitelty valtuustossa vain kerran tällä kaudella. Silloin valtuusto myönsi lisämäärärahan, jolla ostettiin maata ”energiaintensiivistä hanketta” varten. Tätäkin maata peitti metsä, josta osa täytti Metso-suojelukriteerit.
Loppupelissä on syytä kysyä, kuinka suureksi kunnan taloudellinenkaan hyöty muodostuu, jos se joutuu maksamaan datakeskuksen vaatimaa infraa ja menettää tuloja metsänhoidosta.
Entä mitäs sitten, kun datakeskus tulee käyttöikänsä päähän ja rakennus jää tyhjilleen kunnan omistamalle tontille? Saati sitten, kun sähkö ja sen siirtohinnat kallistuvat, ja kuntalaisten ostovoima heikkenee?
Meidän pitäisikin puhua myös sähkön hinnan lisäksi myös sähkön siirron hinnasta, joka ovat nykyisinkin todella korkea ainakin täällä idässä, jonne datakeskuksia nyt paljon rakennetaan. Lisääntyvä sähkönkulutus voi johtaa siihen, että sähkönsiirtofirman täytyy rakentaa uusia muuntaja-asemia tai siirtolinjoja, mikä näkyy sitten paikallisten sähkönsiirtolaskuissa.
Esimerkiksi Mikkelin Visulahden datakeskukset, joita Computer Nordic Finland aikoo rakentaa kaksin kappalein, tulevat rakentajan mukaan kuluttamaan saman verran sähköä kuin 70 000 omakotitaloa. Vertailun vuoksi: koko kaupungissa on tällä hetkellä noin 11 000 omakotitaloutta.
Ei se vielä mitään, jos nämä Mikkelin pömpelit olisivat ainoat uudet datakeskukset, joita Suomeen rakennetaan. Mutta kun koko maassa on vireillä kymmenittäin datakeskushankkeita eikä kukaan koordinoi niitä, tulemme epäilemättä näkemään sähkön hintapiikkejä ja puutetta uusiutuvasta energiasta.
Juuri siksi tarvitsemme kansallista lainsäädäntöä, joka asettaa tiukat ehdot datakeskuksien rakentamiselle.
Se ei loppupelissä ole mikään erityisen rohkea ratkaisu vaan kaikkien edun mukaista. (Paitsi tietty monikansallisten suuryritusten, mutta niiden edunvalvonta ei olekaan julkisen vallan tehtävä.)
